Ihanaa! Yksin kahvilassa aamupalalla, elämän pienet ilot. Kotoa lähtö oli eilen hankala. Itketti ja oli ikävä. Nyt tuntuu helpommalta olla taas matkan päässä arjesta. Viikonlopun olin leirillä. Sielläkin oli helpompi hengittää. Mikä siellä kotona mättää? Aivan liian tiukat päivät, mutta mitä jättää pois? Mulla selvästi jumii päälle itse muodostamani säänöt, kuten koirille pitää olla tuoretta ruokaa nappuloiden lisäksi, ihmisille pitää olla itsetehtyä ja terveellistä ravintoa, koirille lenkkiä noin 3h päivässä ja lapsen kanssa haluan myös ehtiä tekemään päivittäin. Näistä stressaaminen vie voimia. Kotona mulle ei koskaan (oikeasti koskaan) jää ennen kymmentä aikaa istua itsekseen. Olen koko ajan liikkeessä ja sitten niin väsynyt ettei mitään enää jaksa miettiä saatikka tehdä.
Nyt hieman hirvittää tuo loma. Kolme viikkoa kotona eikä mitään muuta aktiviteettia kuin perhe ja päivän askareet. Entä jos sitten romahdan enkä jaksa? En tahdo sitä, mutta voiko pelkällä tahdolla puskea eteenpäin?
Alkuviikosta mies sanoi, että voisi muuttaa pohjoiseen. Olen sitä pari päivää ajatuksena maistellut eikä se ehkä ole pöllöin idea ikinä. Olen ehdotellut, vaikka mitä ja tähän hän nyt tarttui ekaa kertaa. En tiedä mitä töitä itselleni löytäisin, mutta ainakin jotain osa-aikaisempaa, jotta jäisi sitä aikaa. Toisaalta tunnen huonoa omatuntoa jo näistä muuttohaaveista. Äitiä ja isiä näkisi harvoin sekä työpaikalla jäisivät ainakin aluksi pulaan. Toisaalta minähän tätä elämääni elän. Eikö?
Nautin tästä yksin olosta, kun ehtii ajatus lentämään. En meinaa malttaa edes nukkua. Ehdottomasti tarvitsisin enemmän aikaa itselleni myös kotona. Olemiselle, tekemättömyydelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti