1.2.2017

1.2.2009 Elämän mittainen haaste

Yhdessä eläminen on elämän pituinen haaste. Pitää hyväksyä itsessään sellaisia asioita joiden ei haluaisi olevan edes olemassa. Pelkkä hyväksyminen ei toki riitä vaan ensin ne on tunnistettava ja tunnustettava. Sitten on annettava itselle ne anteeksi. Ajoittain tuntuu rankalta. Onko ihmistä edes tarkoitettu elämään näin parina? Olisiko yksin parempi vai isommassa ryhmässä? Vai onko ihminen vaan paha?
Olen junassa matkalla ystävän luokse Keski-Eurooppaan. Kotiin jäänyt perhe ei tehnyt lähdöstä helppoa. Lasta kiukutti, kun ei päässyt mukaan ja miestä joku muu (ehkä se että joutui jäämään koko lauman kanssa kotiin?).
Ihanaa olla yksin. Saa tehdä mitä huvittaa. Ihanaa olla kuitenkin minä, meidän perheessä. Jokaisella parilla, perheellä on ongelmansa. Melkein aina ne vaikuttavat yksilöllisiltä ja etenkin mahdottomilta, mutta ovat kuitenkin aivan toistensa kaltaisia (ja aika usein ratkaistavissakin). 

Luen Sofi Oksasen Puhdistusta, jossa ihmiset voivat olla viattomia ja tarkoittavat hyvää, mutta kuitenkin saavat aikaan pahaa. Kääntävät katseensa, ovat näkemättä, olevinaan. Aikakaudet seuraavat toistaan. Olen lukenut jo yhdeltä istumalta yli sata sivua. Nyt pitää ryhdistäytyä ja mennä vessan kautta teetä hakemaan, että voi jatkaa taas lukemista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti