Kotiintulo ei viikko sitten ollut aivan niin helppo kuin taas kuvittelin. Rinkka ei tullut mukana Suomeen, olin sen vuoksi myöhästyä kotilennolta. Kotona huomasin kuvanneeni koko reissun JPG-kuva RAW sijaan, osa käyttökelvottomia. Pikkukoirat veti iltapalaksi laukusta tummaa suklaata ja kanelipurkkaa ja lopuksi iso koira oksensi ja ripuloi koko iltaruokansa, onneksi sentään ulos. Yöllä en saanut nukuttua ja aamulla sitäkin paremmin, sitä jatkui melkein koko viikon.
Rinkka tuli kuitenkin pari päivää myöhemmin, mutta sieltä oli kadonnut tavaraa. Työt tympii ja kotona ahdistaa. En tykkää itsestäni täällä.
Viikolla käynnistyi myös mummin kuoleman käsittely osa 2. Muutettiin hänen kalusteitaan meille. Tavarat muistuttavat mummista jatkuvasti. Hän toivoi ettei häntä unohdeta, joten olisi varmaan tyytyväinen. Silti muisto on vielä kipeä ja mieluusti vaihtaisin perinnön vielä yhteisiin hetkiin. Tiedostan kyllä, että hän oli jo vanha ja sairas ja tiensä päässä. Itsekkäästi kuitenkin ikävä.
Minne kaikki aika katoaa? Joskus tekisi mieli huutaa, kun koti on koko ajan sotkuinen ja kesken, eikä ole vain aikaa olla. On lauantai ja olin tänään töissä 8.30-16 ja sitten olen selvitellyt pienen tytön murheita, leiponut herkkua huomiselle ja tehnyt vaniljasokeria siinä sivussa. Sitten ulkoilutettiin koirat yhdessä Emman kanssa ja askarreltiin virpomavitsoja. Tiskikone hurisee ja pyykit on kuivumassa. Huomenna on pieksemispäivä ja ukkimummolat kierrettävä. Milloin saisi taas tehdä ihan mitä huvittaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti