9.4.2017

9.4.2016 Mene nyt, minne vain tahdot - Sinne missä ei oo minua

Klo 6.34
Minua ottaa päähän, kun joku muu saa sen (=parisuhteeni) mihin olen panostanut 20 vuotta. Olen koettanut puhua, tehdä ja muuttua, ja kaikessa tuossa olen e-p-ä-o-n-n-n-i-s-t-u-n-u-t.
Ollaan Emman kanssa mökillä viettämässä viikonloppua, ettei tartte olla kotona kolmistaan. Maanantaina mennään katsomaan tulevaa kotia, jonne sitten parin viikon päästä päästäisiin muuttamaan.
En aio enää puhua Jarin kanssa erosta, muuten kuin käytännön asioiden tasolla. Meidän näkemykset asioista eroavat niin suuresti, ettei ole mitään puhuttavaa. Satutan siinä vain itseäni lisää, sillä hän suuttuu heti, kun olen oivaltanut jonkun jutun oikein asioiden kulusta. Päätin siis, että käsittelen pahaa oloani ja tapahtuneita muiden ihmisten kanssa, en hänen. Tavallaan se suuttumus häneltä on auttanut näkemään kuinka hän tilannetta katsoo ja ettei hän ymmärrä yhtään mitään aiheuttamastaan mielipahasta. Koen, että silloin on aivan turha keskustella mistään, etenkin kun toinen ei siihen pysty muutenkaan. Näinhän se on ollut jo vuosia?
Voisi sanoa, että Jari puhuu paljon ja taitavasti, mutta sanoo kovin vähän. Usein puhuu minutkin pussiin, muttei niinkään syvällisillä mietteillään vaan omilla mielipiteillään manipuloiden. Hänelle siitä taidosta on varmasti työssään etua.
Tuntuu käsittämättömältä, että se ihminen, johon olet luottanut kuin vuoreen, voi tehdä jotain tällaista eikä siis arvosta minua lainkaan (sillä jos arvostaisi olisi puhunut ennen kuin toimi). Sattuu se, että minä olen yksin (onhan minulla Emma!). Minulla ei ole syliä, johon paeta päivän päätteeksi eikä ketään, joka lohduttaa. Itkut on itkettävä yksin ja kyyneleet ihan itse kuivattava. Hengittäminen tuntuu raskaalta.
Hyvä ystävä, joka erosi viime vuonna, sanoi, että nyt pitää kaikki liikenevä aika ja energia käyttää siihen, että etsii ja tekee sitä mistä tykkää, nauttii. Koetan tarrata tähän ajatukseen kuin köyteen.
Emmaa harmittaa, kun en nyt läheskään aina jaksa olla niin läsnä kuin tavallisesti. Päässä vain käy sellainen kuhina, ettei aina pysty, koetin sitä vähän selittääkin. Hänelle ei saa selittää, koska ei taida olla vielä valmis ajatuksiaan kohtaamaan. Ollaan pakomatkalla molemmat.

Klo 19.49
Rankka päivä itseni kanssa. Yksinäisyys tiivistyy ja päähän väkisinkin työntyy mielikuva miehestäni toisen naisen seurassa. Hän on varmasti hymyilevä, kiltti ja ihan eri tyyppi kuin minun kanssani. Irti päästäminen on niin pirun vaikeaa. Ehkä tämän päivän jälkeen jo helpottaa? Tai sitten ei. En halua enää toivoa mitään, kun koko ajan tulee vaan uusia tietoja ja kipuja.
Emman kanssa ollessa löytyy helpoiten rauha. Pakko kai nämäkin päivät on elää ja selvitä? Aika vaan kuluu niin hitaasti. Muilla on omat elämät ja normaaliaika, jolloin tunnit kiitävät ohi. Itselläni tuntuu edelleen minuutit pitkiltä ja tyhjiltä. Sydän takoo edelleen mahdotonta tahtia koko ajan, voisi jo hidastaa. En saa syötyä kunnolla ja nukun vain lääkkeillä. Vatsaoireet alkoivat vasta eilen. Niitä olinkin jo odotellut. Olisipa elämä taas normaalia ja tylsää arkea.

Yöllä sängyssä Emma kysyi olenko sitten aina surullinen, kun muutetaan. En aio olla. Kerroin sen myös hänelle, kuten senkin, että olen ollut välillä surullinen ja yksinäinen hänen isänsä kanssakin. Eniten muutossa jännittää yksinäisyys, aikuiskontaktien puute. Pitää jaksaa olla itse aktiivinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti