23.1.2010 Kolmenkympin kriisiä ja kuolemaa

Mummi kuoli viime viikolla sunnuntain vastaisena yönä klo 00.30. Hänen on taatusti parempi nyt, kun kivut on poissa eikä tarvitse enää olla sairaalassa. Hän kuoli rauhallisesti nukkuessaan, silti mikään näistä tiedoista ei vie surua pois. Ei ole ollut oikein aikaa surra. Tultiin silloin lauantaina illalla serkkuni äidin hautajaisista toiselta puolelta Suomea. Oltiin äidin kanssa kaksin edustamassa, mietittiin vielä silloin yöllä poikkeamista mummin luokse sairaalalle. Tämä kuolema teema mietityttää siis monesta syystä. Toisaalta mietityttää myös elämä ja sen merkityksellisyys, tarkoitus.

Nyt on oudon erilainen viikonloppu takana. Perjantai oli vapaa ja vanhempani hakivat Emman hoidosta heille yökylään. Jari on ekalla opiskelujaksollaan torstaista sunnuntaihin. Olin siis 32h (!!!) yksin. Varmaan eka kerta sitten lapsen syntymän? Opiskelin uutterasti suurimman osan valveilla olostani. Olen opiskellut kuin viimeistä päivää koko viime viikon. Viimeinen essee kesken ja sitten enää portfolio ja valmistun! 

Torstain ja perjantain välisenä yönä näin hyvin todellisen tuntuista unta, jossa Jarilta löytyi raskauttavaa todistusaineistoa rakastajattaresta. Lopulta hän suoraan myönsi asian ja päätettiin erota. Hui kauhistus mikä uni taas! Se on varmaan pahin pelkoni, jos läheisten kuolemat luetaan pois laskuista.

Viime yönä näin sitten unta mummin hautajaisista. Missasin siinä arkun aukiolon, enkä enää ikinä saanut nähdä häntä. Ne olivat aika erikoiset hautajaiset, sillä niissä vieraat näyttelivät katkelmia mummin elämästä. Olisiko tässä liikeidean poikasta?

Alkukuussa Emmaa vaivannut vatsakipuilu kesti kokonaisen viikon ja oli tosi rajua. Valvottiin putkeen neljä yötä, kun hän vaan huusi tuskissaan. Monessa asiassa lapselle kelpaa vain äidin apu, mutta silloin kun Emma oli sairaana, hän rauhoittui paremmin yöllä isänsä syliin. Vaikka sairaus oli ikävä ja valvominen raskasta, niin minusta oli ihana katsella isää heijaamassa lasta sylissään. Ilman toisiamme emme olisi pärjänneet niin hyvin. Näistä viime aikojen kuoleman tapauksista on jäänyt päällimmäiseksi ajatus, ettei muulla niin väliä tässä elämässä kuin läheisillä ihmisillä (ja ehkä myös eläimillä?). Nytkin olisin vielä halunnut maata miehen kanssa sylikkäin elämää ja kuolemaa pohtimassa, mutta se ruojake nukkuu.

Kolmenkympin kriisi osa 2. on myös käynnistynyt. Eka osa oli se, kun sitä vuosi sitten tajusi olevansa tavan kuolevainen ja ettei kaikkea ehdi tehdä tässä elämässä. Nyt kriisinä, että siitä on kulunut jo kohta vuosi ja mitä olen saanut aikaan? En juuri mitään. Tiivistetysti aika kuluu ja vaihtoehdot vähenee. Kuitenkin kaikki tärkeä on täällä kotona, rakkaat ihmiset. Ehkä jos koettaisin olla parempi äiti tänä vuonna.

16.1.2015 Uni erosta

Näin yöllä unta: Erottiin. Ei kriisiä, ei riitoja, kunhan erottiin. Menin samoin tein naimisiin. Uusi mies unessa tutun tuntuinen ja rakastumisen tunne niin SUURI. Vuokralle kolmioon ihan ydin keskustaan oltiin Emman kanssa muuttamassa. Valkoinen ja valoisa koti, jossa kuluneet tummat puukalusteet. Rauhallinen tunnelma koko unessa. Surullinen kyllä ja epätoivoisen rakastunut, mutta edes Emma ei kriiseillyt. Anopin kanssa yhdessä itkettiin, kun homma hänen poikansa kanssa ei toiminut. Tosi ristiriitainen fiilis herätessä kaukana kotoa ja vieraassa sängyssä. Olen viimeisimpien opintojen tiimoilta reissussa. Eilen oli hyvä luennoitsija, joka katsoi pilke silmäkulmassa. Siitäkö uni kumpusi? Ihana tulla kotiin. Kiva kun kaikki on ennallaan ja perhe hyvällä tuulella.

9.1.2012 Arjen juoksupyörässä

Mistä tietää, että kuukautiset ovat alkamassa? Kun tuntuu, ettei mahdu kenenkään kanssa mihinkään asuntoon! Olen koko ajan vaan huonolla tuulella, ärsyttävää. Juuri näinä hetkinä tuntuu, että haluaa sitä tilaa, jotta voisi olla hiljaa hiljaisuudessa jos sitä haluaa. Samalla kauhistuttaa ajatus meistä ison asunnon/talon eri puolilla, yksin, omissa oloissamme. Erkaannutaanko sitten vielä lisää toisistamme?

Kauhean rankka loma oli. Tympii, enkä edes tiedä mikä. Tahtoisin olla Jarin kanssa, mutta tuntuu, ettei hän halua minua. Hän ei myöskään kerro mitä muuta haluaisi, hankalaa. Tunnen lisäksi itseni huonoksi äidiksi. En enää keksi tekemistä lapsen kanssa. Aivot lyö ihan tyhjää ja siksipä katsotaan vaan leffoja. Kamalan pelottavaa, että lapsi vaan kasvaa, vaikken minä olisi siihen yhtään valmis. Haluaisin pitää hänet vielä pienenä jonkun tovin ja siihen saa kyllä ihan pinnistellä, koska hänellä on kova halu olla isompi. Haluaisin tehdä yhdessä juttuja ja kotitöitä ja kaikkea, mutta tunnen niin usein itseni niin väsyneeksi, etten meinaa keksiä sitä innostavaa tapaa asian lähestymiseksi. Tämäkin päivä meni suunnilleen näin:

• Aamulla herätin ja syötin lapsen ja itseni. 
• Saatoin hänet pyörällä kouluun.
• Lähdin sitten ison koiran kanssa pidemmälle lenkille. 
• Vanhuskoiran vuoro päästä takametsään toviksi. 
• Töitä tietokoneella noin 30min. 
• Suikussa käynti. 
• Puhelu raskausmyrkytyksen kourissa olevalta ystävältä noin 30min. 
• Meikkiä, vaatteet ja leipä+tee -välipala. 
• Kohti työpaikkaa. 
• Töistä pääsin lähtemään vähän ennen puoli viittä. 
• Vanhemmillani pikasalaatti. 
• Emman vienti treeneihin. 
• Sotkin pyörällä kotiin. 
• Mummokoira ulos 10min. 
• 30min lenkki ison koiran kanssa metsässä ja samalla kaverin kuulumisia puhelimessa kuunnellen. 
• Ruuan valmistelua ja vähän välipalaa samalla. 
• Tortillat uuniin, jauheliha pannulle sekä lisukkeet esille. 
• Jari ja Emma tuli 19.20. 
• Ruoka.
• Vapaata pöllöilyä koneella aina 20.10 asti. 
• Lapsi pesulle. 
• Harry Potteria iltasaduksi. 
• Isokoira lenkille 30min.
• Molemmille rakeille ruokaa . 
• Keittiön siivous, iltapesut ja sänkyyn kaatuminen.
• (Mikä lie kun väsyttää?)

Oltiin loppiaisena ystävien luona rannikolla. Heillä on laskettu aika aivan kohta. Hieman mietityttää taas vauva-asia. Tässä vaiheessa vuotta olin ajatellut tämän asian olevan pidemmällä, mutta nyt se itsevarmuus ajatuksesta on kadonnut. Jos on näin äkkipikainen, niin olisiko hyvä koettaa pärjätä tuon yhden kanssa?

Olen kuitenkin onnellinen nyt, tämän perheen kanssa. Pitäisikö haudata ajatus toisesta lapsesta? Periaatteessa ottaa päähän, että aina minun pitää antaa periksi. Toisaalta jos tarkastelee asiaa siltä kantilta, että Jari kuitenkin antoi periksi, kun suostui tähän lapseen, niin se tuntuu vähän reilummalta. Ehkä keskityn haalimaan noita elukoita ja laitan kotia, kunhan sen aika tulee? Voihan olla, että muutan sinne maallekin joskus?

Nyt, hetken, kaikki tuntuu olevan kohdallaan. Käyn vielä ottamassa hamsterilta juoksupyörän pois, että saa nukuttua ja sitten kauniita unia. 

5.1.2016 Jos tää loppuu, jos tänä yönä rakkaus päättyy?

Harjoittelen löhöilyä ja olemaan tekemättä mitään eli luonnollisestikin kirjoitan tätä. Keskusteltiin viikonloppuna miksei mieheni ole aikoihin sanonut tykkäävänsä minusta. Selvisi, ettei hän sano niin, koska ei halua valehdella. Sillä sekunnilla meinasi jalat lähteä alta ja elämä vilisi villinä ohi kuin elokuvissa. Kokosin kuitenkin itseni ja mietin minuutissa selviäisinkö yksin, jos tämä nyt loppuu. Päätin selvitä. Onhan minulla lapsi ja koirat, joiden kanssa perheenä jatkaa. Keskustelusta jäi kovin monia asioita auki, kuten onko hänellä tunteita elämän muilla osa-alueilla? Koskeeko tämä vain parisuhdetta? Vain minua? Onko tässä tapahtunut muutosta vai onko se aina ollut näin? Mietityttää kovasti tuleva. Rakkaudettomassa suhteessa en tahdo elää. Haluaako mies selvittää asiaa? Mitä minä pystyn tekemään? Tämä löhöily on pelkkää noiden ajatusten sekä tekemättömien töiden pakoilua.

Jatkettiin miehen kanssa nyt viikolla keskustelua, jossa sanoin etten näin pysty elämään, on tultava muutosta. Mielestäni en pyydä paljoa, jos toivon aikaa parisuhteelle ja perheelle hieman enemmän ja jonkinlaista systemaattisempaa jakoa kotitöihin. Pystyn selviämään kaikesta yksinkin, mutta jos ollaan yhdessä ajattelisin olevan kohtuullista, että vastuut jotenkin jakautuisivat. Tai sitten kaipaan jonkin idean siihen miksi ne eivät jakaudu. Mitä minä siitä saan, kun toinen käyttää aikansa omiin harrastuksiinsa ja työhön?

Kaipaan aikuista ihmistä parisuhteeseen. Kaipaan sitoutumista. Kaipaan tunteiden ilmaisua. Huomaan, että jatkuvasti palaan siihen mitä minä voisin tehdä suhteen eteen tai miten voisin muuttua, mutta tätä en pysty yksin hoitamaan. Jarin pitää itse haluta sitoutua suhteeseen ja tähän perheeseen.

Viime yönä mietin, että puolison aikuistumista on varmaan vaikea huomata, kun se tapahtuu niin vähitellen (jos on tapahtuakseen) ja kun on tunnettu niin nuoresta. Onko toisen rinnalla vaikeampi aikuistua ja itsenäistyä? Ja mitä hittoa se aikuistuminen on? Päädyin siihen, että minulle aikuistuminen on sitä, että omaa omat mielipiteet ja sitoutuu valintoihinsa. Plussaa on joustaminen mielipiteissä, jos asiaan on hyvät perusteet. Sitoutuminen tapahtuu lähinnä perheeseen, parisuhteeseen ja työhön. Se tarkoittaa minulle, että tekee tarvittavat jutut, vaikkei aina huvittaisi sekä tietää mitä tapahtuu missä ja milloin eli on henkisesti läsnä ja kiinnostunut sopivasti. Usein joutuu myös asettamaan yhteisen edun omien etujensa edelle. Näistä elementeistä syntyy minusta luottamus, mitä tarvitaan perhe-elämän pyörittämiseksi. Se luottamus, mikä on meillä aivan kateissa.

1.1.2017 Lämpöä, valoa ja rakkautta vuoteen...

Sanon nyt suoraan, että onpa todella vaikea kirjoittaa. Aiemmat tekstit ovat suoraan pienen editoinnin kautta päiväkirjoistani vuosilta 1995-2016. Nyt haluan kuitenkin kertoa miten blogaamiseni sai alkunsa ja hieman siitä, miten ajattelen tämän jatkuvan.
Syksyllä koin tarpeelliseksi kelata taaksepäin elämääni. Luin vanhoja päiväkirjojani ja minut valtasi halu jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani muille. Samalla pystyn tarkastelemaan elämääni hieman kauempaa katsellen ja toivon voivani tarjota tukea mahdollisten lukijoiden elämään. Tarinani alkaa lukiosta ja tulee päättymään viime kevään kirjoituksiin.
Joulukuun pidin blogia joulukalenterimaiseen tapaan. Halusin kokeilla millainen tarina syntyy, kun joulukuiden tapahtumat 20 vuodelta kokoaa yhteen. Nyt päivitysten tahti hidastuu, mutta päivämäärät pysyvät edelleen. Pyrin löytämään tekstit, jotka kertovat juuri ne "oikeat" ajatukset. Ne, joita muuten en kenellekään ehkä kertoisi tai jotka ovat kääntäneet minulle uusia sivuja elämässä.
Kiitos sinulle, joka jo olet lukenut tekstejäni ja tervetuloa sinä joka vasta eksyit tähän blogiin. Omaperäisiä ajatuksia ja rohkeita valintoja kaikille vuoteen 2017!