Mummi kuoli viime viikolla sunnuntain vastaisena yönä klo 00.30. Hänen on taatusti parempi nyt, kun kivut on poissa eikä tarvitse enää olla sairaalassa. Hän kuoli rauhallisesti nukkuessaan, silti mikään näistä tiedoista ei vie surua pois. Ei ole ollut oikein aikaa surra. Tultiin silloin lauantaina illalla serkkuni äidin hautajaisista toiselta puolelta Suomea. Oltiin äidin kanssa kaksin edustamassa, mietittiin vielä silloin yöllä poikkeamista mummin luokse sairaalalle. Tämä kuolema teema mietityttää siis monesta syystä. Toisaalta mietityttää myös elämä ja sen merkityksellisyys, tarkoitus.
Nyt on oudon erilainen viikonloppu takana. Perjantai oli vapaa ja vanhempani hakivat Emman hoidosta heille yökylään. Jari on ekalla opiskelujaksollaan torstaista sunnuntaihin. Olin siis 32h (!!!) yksin. Varmaan eka kerta sitten lapsen syntymän? Opiskelin uutterasti suurimman osan valveilla olostani. Olen opiskellut kuin viimeistä päivää koko viime viikon. Viimeinen essee kesken ja sitten enää portfolio ja valmistun!
Torstain ja perjantain välisenä yönä näin hyvin todellisen tuntuista unta, jossa Jarilta löytyi raskauttavaa todistusaineistoa rakastajattaresta. Lopulta hän suoraan myönsi asian ja päätettiin erota. Hui kauhistus mikä uni taas! Se on varmaan pahin pelkoni, jos läheisten kuolemat luetaan pois laskuista.
Viime yönä näin sitten unta mummin hautajaisista. Missasin siinä arkun aukiolon, enkä enää ikinä saanut nähdä häntä. Ne olivat aika erikoiset hautajaiset, sillä niissä vieraat näyttelivät katkelmia mummin elämästä. Olisiko tässä liikeidean poikasta?
Alkukuussa Emmaa vaivannut vatsakipuilu kesti kokonaisen viikon ja oli tosi rajua. Valvottiin putkeen neljä yötä, kun hän vaan huusi tuskissaan. Monessa asiassa lapselle kelpaa vain äidin apu, mutta silloin kun Emma oli sairaana, hän rauhoittui paremmin yöllä isänsä syliin. Vaikka sairaus oli ikävä ja valvominen raskasta, niin minusta oli ihana katsella isää heijaamassa lasta sylissään. Ilman toisiamme emme olisi pärjänneet niin hyvin. Näistä viime aikojen kuoleman tapauksista on jäänyt päällimmäiseksi ajatus, ettei muulla niin väliä tässä elämässä kuin läheisillä ihmisillä (ja ehkä myös eläimillä?). Nytkin olisin vielä halunnut maata miehen kanssa sylikkäin elämää ja kuolemaa pohtimassa, mutta se ruojake nukkuu.
Kolmenkympin kriisi osa 2. on myös käynnistynyt. Eka osa oli se, kun sitä vuosi sitten tajusi olevansa tavan kuolevainen ja ettei kaikkea ehdi tehdä tässä elämässä. Nyt kriisinä, että siitä on kulunut jo kohta vuosi ja mitä olen saanut aikaan? En juuri mitään. Tiivistetysti aika kuluu ja vaihtoehdot vähenee. Kuitenkin kaikki tärkeä on täällä kotona, rakkaat ihmiset. Ehkä jos koettaisin olla parempi äiti tänä vuonna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti