Jari lähti juuri. Sen porukat tulivat yllätysvierailulle hakemaan sen kotiin. Me oltiin juuri hieman rakasteltu ja sitten sen äiti soitti (keskeytti). Jari alkoi sitten puhelun jälkeen nukkumaan, tuhinasta päätellen, josta ärsyynnyin jo tosissaan. Oltiin yöllä tapeltu ja silloinkin kesken tilanteen toinen käy vaan kylmän viileästi nukkumaan. Yöllä menin mielenosoitukseksi nukkumaan korituoliin (ergonimisesti ei hyvä idea). Kun olisin mennyt sänkyyn, niin sinne ei mahtunutkaan. Hurraa 80cm sänky kahdelle! Otin siis tyynyni ja kävin nukkumaan lattialle sängyn viereen matolle. Nukuin siinä aamuyölle, jolloin Jari oli herännyt ja töninyt minut sänkyyn. Aamulla keskusteltiin illasta. Tunnelma oli tuolloin tosi outo. Tuntui aivan kuin olisin menettänyt kokonaan merkitykseni. Oli tosi paha olla (henkisesti sekä fyysisestikin), enkä halunnut mennä viereen, kun tuntui, ettei hän halua minua.
Joskus pelkään niin kauheasti, että menetän Jarin. Pelottaa, että se sanookin, joskus ettei välitä, että joku muu on parempi. Ei ehkä pitäisi ajatella tällaisia, jos sitten luottaisin itseeni enemmän. Olen nyt 40 minuuttia odottanut, että se soittaisi tyttöystävälleen, jonka jätti yksin pettyneenä itkemään, mutta taidan elää haavemaailmassa. Vaihdan nyt todellisuuteen ja alan lukemaan huomiseen hissan kokeeseen. Vai soittaisinko eka, että pystyisin keskittymään paremmin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti