Elämä sykkyrällä. Kaiken pitäisi olla hyvin. On töitä, ihana lapsi, rakastava mies ja joskus hiukan omaa aikaakin. Mutta silti, kun syksyn pimeys laskeutui niin alkoi väsymys, itku ja innottomuus.
Koti on lähes kunnossa, ulkoisesti ainakin. Ollaan sisustettu ja vaihdettu järjestystä niin, että meillä on oma makuuhuone ekaa kertaa kolmeen vuoteen. Emma tosin yöllä hipsuttaa viekkuun, vaan sepä on sallittua. Jarin kanssa menee suurin piirtein hyvin, jopa seksihalut ovat palanneet.
Koen, että työ onkin se suurin Mutta. Aloitin syksyllä opiskelemaan taitelijaksi. Ajattelin sen helpottavan omaa mieltä, mutta nyt näyttää, ettei opiskelu tuossa koulussa näin tiiviillä työtahdilla onnistu. Opiskelu on ollut NIIN mukavaa. Jatkuvaa itsensä ylittämistä ja uusiin ihmisiin tutustumista. Samalla oppii uusia taitoja sekä uusia juttuja itsestään. Lähinnä lomapäiviltä on koulupäivät tuntuneet, mutta nyt olen ilmoittautunut poissaolevaksi koko kevääksi. Koetan uskotella itselleni, että ehdin vielä opiskella tuollakin saralla. Nyt haen ehkä niihin sellaisiin opintoihin, joilla saisin pätevyyden työhöni.
Tein ammatinvalintatestin, taas ja minulle sopivimpia olivat kuvaamataidon ja tekstiilityönopettajan tai graafisen suunnittelijan työt. Ajattelin tähdätä sinne kuvisopeksi. :)
Kaikki ihmiset ovat kiinnostuneet myös meidän lisääntymisestä. Milloin tulee lisää lapsia? Näin unta että olet raskaana? Voihan olla että Emma saa sisaruksia…? Nämä kaikki siis perheen ulkopuolisten ihmisten kommentteja. Minun vauvakuumeeni on mennyttä. Se on nyt tämä tyttö ja tämä kolmen hengen perhe. Olen tyytyväinen tilanteeseen, kerrankin. Vauva-ajatukset voivat levätä 2-3 vuotta, kunnes Emma isompi.
Uhma on nyt mahdoton. Huutoa, lattian takomista, itkua. Kiukkua ja surua sekä päätöksen teon suurta vaikeutta. Eilen ihmettelin Emman kuullen, että "Kuinka pärjätään hänen kanssaan, kun tyttö on teini-ikäinen?” Lapsi totesi, että: “ Hyvin te pärjäätte!” Lupasin kirjoittaa tämän ylös. :)
Onneksi on ne hetket, jolloin kuuluu “Minä rakastan..” ja suuret halaukset sekä märät suukot. Ei kai tätä muuten jaksaisi ellei se nauru, hymy ja läheisyys olisi niin suloista. Ja uninen tuhina. <3
11 vuotta parisuhdetta tuli täyteen viikko sitten Helsingin yössä. Minulla on ollut levoton mieli koko syksyn. Haluaisin olla yksin paljon ja matkata jonnekin kauas aurinkoon. En enää yhtään jaksaisi tätä arkea täällä. Tahdon auringon lämpöä ja valoa. Myös muut ihmiset kiinnostaa.
Tatun kanssa laitoin välit poikki. En kykene nyt olemaan lähellä miettimättä millaista elämä olisi. Ihan tyhmää jossitella, tiedän ja petokseksikin voisi sanoa näitä pohdintoja, mutta ehkä joku ylimeno vaihe tämäkin, toivotaan. Ei meillä paljon yhteistä puhuttavaa ole ollutkaan viime vuosina. Ollaan ehkä enemmän nautittu samassa tilassa oleilusta ja toisen läsnäolosta kuin puhumisesta. Se vetää kuin magneetti puoleensa, etenkin kun oma mies sulkeutuu ja elää vahvasti omassa maailmassaan.
Nyt perhe jo lähdössä kohti kaupunkia, joten nyt on mentävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti